26.2.2026

Oli synkkä ja myrskyinen yö… Kaikki muu oikein, mutta oli päivä. Ikimuistoinen päivä siksi, että kahdesta hevosesta tuli neljä. Keli oli kyllä ihan karsea tälle ihanalle tapahtumalle ja etukäteen suunnitellut videot ja kuvat tilanteesta jäi aikalailla ottamatta.

Hepat saapui puolen päivän aikaan johonka mennessä olin kerennyt kolata pihan kahdesti ja seissyt ikkunan takana puoli tuntia tuijotellen malttamattomana tielle. Tässä kohtaa lumenkolaushomma oli oikein mukavaa ajanvietettä vaihtoehtona ylivirittyneelle kynsien pureskelulle (olin myös siivonnut koko kämpän, tehnyt ruokaa ja jälkiruokaa ja lakaissut oven edustan ainakin neljästi odotellessa…)! Jännitystä riitti, koska missään ei oltu vielä edes aloitettu auraamista ja lunta oli jo yli nilkkojen. Onneksi kaikki meni hyvin, vaikka matkaan menikin melkein tuplasti aikaa.

Heposet purkaantui kärrystäkin rauhassa, mitenkäs muuten, kun on niin järkevistä tyypeistä kyse. Taluteltiin niitä hetki laitumella, ruunat oli heti aidan takana korvat tötteröllä. Hevoset ovat mulle ja toisilleen siis ennestään tuttuja ja keskenään perhettä: Snepla on Slepen siskopuoli ja Safirin tyttöystävä (tehneet yhden varsan) ja Vinda on poikien äiti. Aika vähäisillä kiljumisilla päästiin ja laitettiinkin hevoset kentän aitoihin nopeasti yhteen. Ruunathan siinä enemmän nahisti, kun Safiri alkoi oria esittämään. Rakkautta olikin ilmassa ”heti kun silmä vältti” Sneplan ja Safirin välillä. No minkäs teet.

Nyt vaan toivotaan, että jatkokin menee yhtä hyvin kuin alku, eikä tule mitään vatsaongelmia.

Huomenna pääsevät kaikki yhdessä sitten isompaan tarhaan, on siinä pojilla sitten esittelemistä.

27.2.2026

Aamulla kävin avaamassa kentän portit ja lähdettiin tutkimaan nelijalkaisten maailman rajat. Söpösti kaikki jonossa seurasivat meikäläistä. Kierroksen jälkeen oli talviriehan aika! Miksei näissä tilanteissa koskaan ole mukana kameraa! Lumi vaan pöllysi kun nelikko nelisti ja ruunat otti mittaa toisistaan esiintyen tytöille.

Kameran hain jälkikäteen ja napsin muutaman kuvan, tässä kohtaa toki kaikki energiat oli jo käytetty, eikä kameralle tallentunut mitään siitä näytöksestä minkä sain… No parhaat jutut jää verkkokalvolle ikuisiksi ajoiksi. 🙂

Hengästyttävän höpöilyn päätteeksi molemmat leidit marssi vesikipolle, mikä oli itselle pieni helpotus, koska vesikippojen pinta ei ollut yön aikana laskenut paljoakaan.

Esittelin tytöille myös heinäpaalit, jotka on siis heinäverkkojen alla, mutta vielä ei se heinä kelvannut. Kaikki siirtyivät kentälle ilmeisesti siinä toivossa, että tuon niille vielä heinää ilman verkkoa, niinkuin eilen ja viimeyönä. No, paikkojen esittelyt jäi mun kontolle, josko ruunan rupukit nyt ottaisivat asiakseen esitellä heinäverkosta syömisen jalon taidon (silmäkoko on helposti lähestyttävä).

Ilouutinen kaikille meillä maastoilijoille; jatkossa ratsastusta tarjolla 1-3 hengelle kerrallaan! 🙂

Tervetuloa ❤