Ravioskorpi- Kalho (Honkapirtti) – Taipale

Tajusinpas, että olin ihan unohtanut kirjoittaa viimeisimmästä siirtoratsastuksesta, että miten meni. No, elossa päästiin perille. Nythän suurin osa tapahtumista on jo haihtunut mun hatarasta päästäni, mutta josko nyt löytäisin edes kuvamateriaalia katsottavaksi. Ainiin! Siihenhän se silloin kirjoitus tyssäsi, kun jäin hinkkaamaan videomatskuja turhan tarkkaan. No, tarinat jatkossa ensin ja todistusaineistot sitten joskus!

Päätettiin ratsastaa sama reitti kuin keväällä, koska Honkapirtissä on sauna, ja sehän ratkaisee. Sää oli onneksi tosi kiva ja lämmin. Lähdettiin hyvissä ajoin Starhilliltä, hepat lähtivät meidän mukaan ilahduttavan tyytyväisinä, vaikka laumaa varmasti tuleekin ikävä. Slepe on aina siirtovaelluksilla superreipas (ainakin sen mittapuulla), eikä malttaisi pysähdellä. Pidettiin kuitenkin pitkä tauko Tepoojärvellä, otettiin hepoilta ihan kaimat pois, käytiin kahlaamassa ja he pääsivät piehtaroimaan hiekalle – kutittavat hirvikärpäset sai kyytiä!

Me kaksijalkaisetkin pidettiin evästauko, jonka aikana Slepe onnistui solmimaan itsensä riimunnaruun ja piti käydä pelastamassa.

Tepoojärveltä jatkettiin Kalholle päin kivoja maastoja – enimmäkseen taisi olla moottorikelkkareittipohjia. Sekoiltiin metsässä vaan pieni pätkä, kun piti ”oikaista”.

Kalholla tehtiin hepoille aitaus ja moni kyläläinen kävikin heppasia moikkaamassa. Päädyttiin väsyneinä ja epäsosiaalisina vain kyyläilemään vierailijoita isoista ikkunoista samalla köyhiä eväitä natustellen; olin nimittäin suunnitellut ruokapuolen itselleni vähän laiskasti. Onneksi veljeltä liikeni avustusta.

Vaelluksilla haastavinta mulla on rauhallinen uni, kun jännitän ja käyn jatkuvasti tarkistamassa, onko ne poitsut siellä vielä paikalla. Koskaan ei ole mitään vaelluksilla onneksi käynyt ja nyt sain jo vähän luotettua heppojen pysyvyyteen ja siis nukuttua.

Aamusella syötiin ihan rauhaksiin aamupalat, suoritettiin siivoukset ja aitauksen purkaminen. Hepat ja varsinkin Slepe olikin jo ihan malttamattomana lähdössä, reittikin niille tuttu keväältä, että ei tarvinnut paljoa kertoa suuntaa.

Toisen päivän osuus oli lähinnä rauhallisia hiekkateitä kohti Hotilaa, jossa evästauko vanhalla myllyllä (eväät vaan olivat vähän lopussa). Matka tuntuu heti pitkältä, kun ei ole kuin hiekkatietä edessä, ja olihan tämän päivän osuuskin ainakin 30 km. Kaikista matelevin osuus oli Ylemmäistentie, joka vaan jatkuu jatkumistaan… ”Oikaistiin” taas loppusuoralla ja tällä kertaa onneksi toimivasti, vaikka pieni osa olikin sellaista ryteikköä, että ei jestas (+hirvikärpäsiä ilma sakeana)!

Viimeinen kilometri oli tuttua metsämaastoa. Kotipihassa satulasta alas tullessa oli meikäläisenkin paikat jo vähän hellinä. Vaikka turha se mun on valittaa, kun hepat tekee suurimman työn, kiitos heille. Ja toki veljen kärsimysvaellus, kun ei muuten ratsasta kuin näissä meikän järjestämissä siirroissa! 😀 Hepat pääsivät pikapikaa laitumelle, jossa ensitöikseen raivokas piehtarointi auttoi pääsemään eroon hirvikärpäsistä. Olisipa se mullekin noin helppoa.