Helmikuu 2025
Floki…

Tyhjyys ja hiljaisuus jäi sun jälkeesi. On kuin haamuraaja muistuttaisi kokoajan poissaolollaan. On niin kova ikävä. Olit maailman rakkain. Olit kaikessa mukana. Mun varjo. Terapeutti. Halusin suojella sua kaikelta ja siitä hetkestä kun lähdit mukaani katsomatta kertaakaan taaksesi rakastin sua ja pelkäsin sitä hetkeä, kun joudun susta luopumaan.

Meillä oli niin kivaa yhdessä. Meillä oli oma yhteinen kieli. Olit mun ensimmäinen oma koira. Opetit mulle niin paljon läsnäolemisesta, rentoutumisesta, rauhallisuudesta… Autoin sua pääsemään peloista yli. Autoit mua vaikeina hetkinä olemalla liki. Lohduttaja. Iltasin loksahdit kylkeen kiinni kuin palapelin palanen. Viileinä öinä lämmitettiin toinen toistamme. Suojelit mua yksinäisyydeltä. Hauskuutit ja piristit meitä. Toit niin paljon iloa meille. Yhdistit meidät.

Nyt en kuule sun tuhinaa enää. Et tuudita mua uneen vienolla kuorsaamisellasi. En saa enää herätä aamuisin rapsutellen sun lämmintä massua. Lattiaa vasten ei kuulu enää kynsien ropinaa eikä kukaan herää komentamaan poispäin kulkijoita. Ei ole ketään, jolle antaa banaaniherkkua.

Katson sun viisasta katsetta kuvasta ja muistelen sua. Kun istuit sylissä, voi miten tykkäsitkään olla mun sylissä… Millasta oli silittää sun silkkikupolia. Miten monta suukkoa saitkaan sille, ihme kun ei otsa kulunut kaljuksi!

Oon pahoillani, että suhun sattui viimeisinä aikoina ja etten pystynyt auttamaan sua. Toivon, että näkisin sut unissani tai viimeistään, kun oma elämä täällä joskus loppuu, voidaan vielä kohdata siellä paremmassa paikassa.